EU:n talous- ja raha-asioista vastaava komissaari Olli Rehn, Euroopan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi ja Alankomaiden valtiovarainministeri Jan Kees de Jager keskustelevat ennen euroalueen kokousta 12.3.2012 EU:n päämajassa Brysselissä. © Georges Gobet / AFP / Lehtikuva

Rahoitusjärjestelmän suuret rakennejärjestelyt oli saatu päätökseen, ja pankkitoimintaa sääntelevää pankkilainsäädäntöä oli ryhdytty tarkistamaan vuonna 2004 Basel II -kehikon nimissä. Vuonna 2007 OP Ryhmän tulos ennen veroja ylitti ensimmäisen kerran miljardin euron rajan. Pinnan alla tilanne oli kuitenkin muuttumassa, ja toimiala oli suurten kansainvälisesti toimivien pankkien johdolla kehittymässä huolestuttavaan suuntaan.

Aikaisempi selkeä rajaviiva talletuspankkien ja investointipankkien välillä oli poistunut. Tuottojen lisäämiseksi pankit velkaantuivat jatkuvasti. Pankkien varainhankinnassa talletusten suhteellinen osuus supistui ja tilalle tuli rahan tukkumarkkinoilta hankittu lyhytaikainen rahoitus. Seurauksena oli varainhankinnan maturiteetin lyhentyminen.

Saatavia myös arvopaperistettiin, jolloin niistä saatiin jälkimarkkinakelpoisia. Tällöin esimerkiksi kiinnityslainat voitiin paketoida ja myydä edelleen, jolloin ne saatiin pois pankin taseesta rasittamasta vakavaraisuutta. Vaikutus oli merkittävä, sillä näin lainan myöntäneen pankin ja lainanottajan välinen side katkesi. Samalla syntyi uusia pankkilainsäädännön ja valvonnan ulkopuolella operoivia toimijoita.

Myös pankkien liiketoimintamallissa nousi esiin uusia muotoja. Pankeissa saatettiin keskittyä sellaisille aloille, joilla tunnusomaista oli lyhyen aikavälin tuottojen maksimointi. Tätä tuki myös aggressiivisten kannustinpalkkiojärjestelmien omaksuminen, mutta samalla unohdettiin, että pankkitoiminnassa aikahorisontti on pitkä. Pankin on varmistettava, että luoton saaja on sitoutunut hoitamaan velvoitteensa jopa vuosikymmenten ajan. Kaikki nämä tekijät yhdessä johtivat globaalisti tilanteeseen, jossa pankkitoimintaan liittyvät riskit lisääntyivät merkittävästi.

Kupla puhkeaa

Ensimmäisenä kupla puhkesi Yhdysvalloissa, jossa asuntoluottojen arvopaperistaminen oli edennyt pisimmälle. Asuntojen hankintaan myönnettyjen subprime-lainojen määrä kasvoi hallitsemattomasti ja johti lopulta markkinoille syntyneen kuplan puhkeamiseen.

Ensimmäisenä uhrina oli suurimpien investointipankkien joukkoon kuuluneen Bear Stearns -pankin ajautuminen suoritustilaan. Kriisi ei päättynyt tähän, vaan pian edessä oli maan ehkä arvostetuimman investointipankin Lehman Brothersin vararikko. Kriisi kehittyi viimeistään 2008 globaaliksi, jonka seurauksena pankkien välinen luottamus horjui. Tämä puolestaan johti globaaliin likviditeettikriisiin.

Kriisi levisi myös Eurooppaan, mutta täällä sen alkupisteenä voidaan pitää 2000-luvun alkua, ja kriisiin kytkeytyivät pankkien ohella myös valtiot. Rahapolitiikka oli kevyttä samalla, kun korot olivat tasaisesti alentuneet. Seurauksena oli pankkien luotonannon jyrkkä kasvu, mutta myös valtioiden nopea velkaantuminen. Huolestuttavin tilanne oli Kreikassa, Espanjassa, Portugalissa, Italiassa ja Irlannissa. Vastaavasti suurina luotonmyöntäjinä olivat Saksan, Ranskan ja Englannin suurpankit.

Säästötoimia vastustavat mielenosoittajat etenivät kohti Kreikan parlamenttia Ateenassa 19.12.2012. © Louisa Gouliamaki / AFP / Lehtikuva

Markkinoiden kiristyessä ja luotonsaantimahdollisuuksien ehtyessä suurimpiin vaikeuksiin ajautuivat edellä mainitut valtiot Kreikka etunenässä, mutta pian tilanne uhkasi romahduttaa myös näitä maita luotottaneiden suurpankkien aseman. Oli ajauduttu tilaan, jossa sanonta ”too big to fail” tuli todeksi. Toisin sanoen suurten pankkien kaatuessa koko rahoitusjärjestelmä olisi romahtanut, eikä tämän voitu antaa tapahtua.