Ensimmäisenä kriisipesäkkeenä oli Kreikka, joka pelastettiin sitkeiden neuvottelujen jälkeen erilaisten tukiluottojen avulla kustannuksista välittämättä. Poliittisesti tilanne oli lähes kestämätön. Kunnolla asiansa hoitaneiden maiden kansalaiset pitivät ratkaisuja omalta kannaltaan kohtuuttomina, kun puolestaan kriisimaissa tuen myöntämiseen liittyviä ehtoja pidettiin yhtä lailla kohtuuttomina.
2010-luvun alkuvuosina julkisuudessa keskusteltiin avoimesti siitä, johtavatko tällaiset operaatiot tilanteeseen, jossa julkisen tuen avulla pelastetaan ensisijaisesti velkojat eli valtioita luotottaneet pankit. Eikö suurten pankkien pitäisi ensi sijassa kantaa vastuunsa ilman apua valtioilta? Samalla esiin nousi uhkakuvia koko euroalueen hajoamisesta.
Jo kriisin alkuvaiheissa Euroopan parlamentti esitteli mallin pankkialan rajat ylittävästä yhteisestä kriisinhallintajärjestelmästä. Muutamaa vuotta myöhemmin vuonna 2012 Eurooppa-neuvoston, Euroopan komission ja euroryhmän puheenjohtajat sekä Euroopan keskuspankin (EKP) pääjohtaja julkaisivat selvityksen rahoitusjärjestelmän tulevaisuuden suuntauksista.
Selvityksen mukaan olisi muodostettava pankkiunioni, jonka avulla vakautettaisiin pankkien toimintaa ja palautettaisiin luottamus yhteistä valuuttaa kohtaan. Tämä vaatisi pankkien valvonnan siirtämistä kansalliselta tasolta Euroopan tasolle ja yhteisen talletussuojan sekä yhtenäisen kriisinratkaisumekanismin kehittämistä. Osana uudistusta olisi pankkilainsäädäntöön tehtävät muutokset, jotka täsmentäisivät erityisesti vakavaraisuuteen sekä maksuvalmiuteen liittyviä säädöksiä.
Käytännössä pankkiunioni-sanalla ei tarkoitettu pankkien liittymistä yhteen, vaan yhtenäisten toimintapuitteiden luomista euroalueen pankeille. Yhteisillä säännöillä haluttiin varmistaa pankin harkittu riskinotto, ja että vääriä ratkaisuja tekevä pankki vastasi itse tappioistaan ja voitaisiin sulkea tarvittaessa. Näin veronmaksajille koituisi mahdollisimman vähän kustannuksia.
Pankkiunionin kolme pilaria
Pankkiunionin ensimmäisen pilarin muodostaa yhteinen valvontamekanismi, joka on toiminut syksystä 2014 lähtien. Valvonta toimii EKP:n johdolla, ja myös euroalueen ulkopuolisilla jäsenvaltioilla on mahdollisuus liittyä pankkiunioniin. EKP:n rinnalla valvonnassa on mukana Euroopan pankkiviranomainen (European Banking Authority, EBA).
Lähtökohtana on, että suoran valvonnan alaiseksi nimetään systeemisesti merkittävät pankit. Käytännössä kriteereinä ovat pankin koko, taloudellinen merkitys, rajat ylittävän toiminnan laajuus, sekä suoran julkisen tuen tarve.
Muiden pankkien valvonta jatkui edelleen kansallisten valvontaviranomaisten toimesta, mutta kuitenkin EKP:n vastuulla. Valvonnan onnistumisen yhtenä edellytyksenä oli tilinpäätöskäytäntöjen tarkistaminen siten, että toiminta olisi mahdollisimman läpinäkyvää. Lisäksi pankkien johtamiselle asetettiin uusia määräyksiä.
Toisen pilarin muodostaa yhteinen kriisinratkaisumekanismi, joka hahmottelee yhteiset pelisäännöt vaikeuksiin ajautuvan pankin haltuun ottamisesta tilanteessa, jossa pankin osakkeenomistajien ja velkojien antama rahoitus eivät riitä sen pelastamiseen. Tätä varten perustettiin erityinen kriisinratkaisurahasto, jonka varat kerätään pankeilta perittävillä maksuilla. Kolmannen pilarin muodostaa koko euroalueen kattava talletussuojajärjestelmä.
Näiden ratkaisujen rinnalla käynnistettiin pankkilainsäädännön uudistaminen. Basel III -nimellä kulkevan uudistuksen valmistelussa otettiin huomioon voimassa oleva lainsäädäntö ja pohdittiin, millä keinoin pystyttäisiin tehokkaimmin estämään pankkien mahdollisuudet liialliseen riskinottoon.
Tärkeimmät uudistusvaatimukset liittyivät vakavaraisuutta koskevien säädösten tiukentamiseen. Minimivakavaraisuusvaatimuksia olisi kiristettävä, ensisijaisen oman pääoman osuutta lisättävä ja annettava valvojalle oikeus määrätä pankille erityisiä lisävakavaraisuuspuskureita. Lisäksi vakavaraisuuden ohella pankkien olisi aikaisempaa tiukemmin valvottava maksuvalmiutta.
Uusien säädösten oli tarkoitus astua kokonaisuudessaan voimaan 2010-luvun lopulla, mutta koronaepidemian takia toimeenpanoa on lykätty usealla vuodella eteenpäin ja Basel III -nimen rinnalle on otettu Basel IV.
Makrovakauspolitiikka
Sääntelyjärjestelmään liitettiin mukaan myös joustoa korostava elementti makrovakauspolitiikan nimellä. Sen tehtävänä oli edistää kestävää talouskasvua. Finanssimarkkinoiden vakautta voidaan edistää turvaamalla yksittäisten finanssimarkkinatoimijoiden ja koko finanssijärjestelmän riittävä riskinsietokyky ja ennaltaehkäisemällä finanssimarkkinoiden vakautta uhkaavia riskejä.
Makrovakaustoiminnan keskeisenä tavoitteena on tunnistaa mahdolliset järjestelmäriskit, joiden toteutuminen heikentää reaalitaloutta ja hyvinvointia. Luottosuhdanteiden yhteydessä finanssimarkkinoille mahdollisesti syntyvät tasapainottomuudet voivat purkautua ja aiheuttaa merkittäviä kielteisiä vaikutuksia talouskasvuun ja varallisuuteen.
Suomessa makrovakausvalvonnasta vastaava viranomainen on Finanssivalvonta, jonka johtokunta tekee päätökset makrovakausvälineiden käytöstä. Päätösten tukena oleva makrovakausanalyysi tehdään Suomen Pankin, Finanssivalvonnan ja valtiovarainministeriön yhteistyönä, ja ennen päätöksentekoa kuullaan myös EKP:tä. Näiden päätösten voimassaoloaika on yleensä kolmesta kuukaudesta vuoteen, mutta tarvittaessa niiden voimassaoloa voidaan jatkaa.
Makrovakausvälineitä ovat esimerkiksi muuttuva lisäpääomavaatimus vastasyklisen puskurin luomiseksi, sitova enimmäisluototussuhde asuntoluotoille yksityishenkilöiden velkaantumisen hillitsemiseksi ja kiinteistövakuudellisten luottojen riskipainojen lisääminen pankkien luottoriskien vähentämiseksi. Myös makrovakaus- tai järjestelmäriskien määrään voidaan kansallisella tasolla vaikuttaa vakavaraisuussäädösten avulla.
