© OP Ryhmä

Lainakannan nopean kasvun vaihe käynnistyi vuoden 1987 jälkipuoliskolla. Kasvun moottorina oli valuuttaluottojen kannan kasvu, kun yksityishenkilöitä lukuun ottamatta kaikki pääomantuonnin rajoitukset olivat poistuneet. Pankkitoiminnassa oli siirrytty vaiheeseen, jossa luottokannan kasvu irtaantui selkeästi talletuskannan kasvusta. Vuonna 1990 talletuskanta oli enää 2/3 lainakannasta.

Julkisuudessa tätä luotonannon kasvun hallitsemattomuutta on käsitelty runsaasti, mutta jätetty huomiotta, miten lyhytaikainen tämä nopean kasvun vaihe itse asiassa oli. Jyrkkä käänne ylöspäin käynnistyi syksyllä 1987 jatkuen nopeana vuoden 1988, mutta vauhti hidastui jo vuoden 1989 jälkipuoliskolla. Kuukausitasolla tarkasteltuna tämä luottokannan jyrkän kasvun vaihe kesti vain 14–15 kuukauden ajan eli tammikuusta 1988 maaliskuuhun 1989. Lyhyt vaihe riitti kuitenkin aiheuttamaan Suomen taloudelle hämmästyttävän suuret ongelmat.

Seuraava kuvaaja osoittaa, miten talletuspankkien yhteenlaskettu lainakanta kehittyi 1980-luvun jälkipuoliskolla.

Talletuspankkien luottokannan rakenne ja kehitys 1985–1991 (mrd. mk).

Riskit kasvavat

Luottokannan kasvun mahdollisti kaksi samanaikaista tekijää. Avomarkkinaoperaatioiden välityksellä tapahtuvaan likviditeetin sääntelyyn siirtyminen vuonna 1987 merkitsi lyhyen rahan markkinoiden syntymistä. Avomarkkinaoperaatioiden instrumentteina olivat sijoitustodistukset, joiden avulla pankit hoitivat likviditeetin sääntelyn.

Käytännössä sijoitustodistusten rooli ei jäänyt pelkästään sääntelyvälineeksi. Niistä kehittyi lyhytaikaisen rahoituksen lähde ja markkinarahan määrä kasvoi vuoden 1986 vajaasta 20 miljardista markasta runsaaseen sataan miljardiin markkaan vuonna 1990 pitkälti sijoitustodistusten muodossa. Toisen vielä merkittävämmän tekijän muodostivat valuuttaluotot. Niiden kanta nelinkertaistui vuoden 1986 runsaasta 25 miljardista markasta vuoden 1990 runsaaseen 100 miljardiin markkaan. Koko lainakannasta valuuttaluottojen osuus nousi siten vuonna 1990 runsaaseen neljännekseen.

Pankkijärjestelmälle ja koko suomalaiselle yhteiskunnalle tämä lyhyt ylinopean kasvun vaihe oli suorastaan tyrmäävä. Vaikka ensimmäiset päätökset sääntelyn purkamisesta tehtiin heti 1980-luvun alussa, oli pankkitoiminta jatkunut entiseen malliin. Pankit elivät jatkuvasti ideaalimaailmassa, jossa riskejä ei juurikaan uskottu olevan. Ne keskittyivät edelleen markkinaosuuksiensa kasvattamiseen välittämättä siihen liittyvistä kasvavista riskeistä.

Sama koski myös julkista sektoria. Eduskuntaan ei viety esityksiä veroetuuksien rajaamisesta, eli lainakorkojen verovähennyksen ja talletuskorkojen verovapauden poistamisista. Valtiovarainministeriö ei lähtenyt ajoissa uudistamaan vanhentunutta pankkilainsäädäntöä, eikä puuttunut tehottomaan pankkivalvontaan, jossa keskityttiin pankkien toiminnan lainmukaisuuden valvontaan. Myöskään pankkien taloudesta kumpuaviin riskeihin ei kiinnitetty huomiota. Suomen Pankki ei havahtunut ajoissa valuutan sääntelyn purkamisen aiheuttamaan luottokannan ylinopeaan kasvuun.

Ongelmana oli myös suuren yleisön mieliin iskostunut ajatus siitä, miten inflaation ja sääntelyn vuosina vaivattomimman tavan vaurastua oli tarjonnut rohkea lainanotto. 1980-luvun lopulla tähän lainanottoon ei enää ollut esteitä, vaan pankeissa suorastaan tyrkytettiin luottoja. Samalla kuitenkin unohtui, minkälaisia riskejä luotonottoon liittyy. Myös asiakkaat elivät liian pitkään vanhoissa toimintamalleissa.

Kasvun seuraukset

Seuraaviin kuvaajiin on kerätty muutamia keskeisiä indikaattoreita kuvaamaan sitä, miten nämä muutamat ylinopean kasvun vuodet näkyivät pankkien tuloslaskemissa. Mukana ovat liikepankit ja paikallispankit, joita 1990-luvun alusta lähtien ryhdyttiin kutsumaan talletuspankeiksi.

Perinteisesti yhteenlasketut luotto- ja takaustappiot luottokantaan suhteutettuna olivat olleet olemattoman alhaisella tasolla. Esimerkiksi kautena 1980–1985 ne vaihtelivat 14 miljoonasta markasta 185 miljoonaan markkaan ja suhteessa luottokantaan liikuttiin 0,01–0,1 prosentin tasolla. Toisin sanoen ne eivät vaikuttaneet pankkien tulokseen. Miljardin markan raja ylittyi ensimmäisen kerran vuonna 1988, ja kriisiytymisen voidaan sanoa alkaneen vuonna 1991, kun luotto- ja takaustappiot lähestyivät kahdeksaa miljardia markkaa.

Talletuspankkien luotto- ja takaustappiot 1990-1999 (milj. mk.)
Talletuspankkien tilikauden voitto/tappio 1990-1999 (milj. mk.)

Kriisitilanne jatkui vuoden 1995 loppuun asti, ja kautena 1991–1995 yhteenlasketut luottotappiot olivat noin 66 miljardia markkaa. Näin suuriin menetyksiin pankit eivät olleet varautuneet, mikä näkyi tilinpäätöksissä mittavina tappioina. Yhteenlasketut tappiot samana kautena nousivat vajaaseen 50 miljardiin markkaan. Käytännössä tämä merkitsi vararahastojen hiipumista olemattoman alhaiselle tasolle ja muun muassa osake-, osuuspääoma- ja kantarahastojen supistumista.

Talletuspankkien oma pääoma 1990-1999 (milj. mk.)
Talletuspankkien vararahastot 1990-1999 (milj. mk.)