Ensimmäinen tappiollinen vuosi oli 1991, mutta tiedot tilanteen perinpohjaisesta muuttumisesta levisivät julkisuuteen vasta vuoden 1992 talvella. Julkistetaanhan pankkien tilinpäätökset vasta muutama kuukausi tilivuoden päättymisen jälkeen.
Osavuosikatsaukset julkistetaan kolme kertaa vuodessa, mutta niihin ei ennen kriisivuosia juuri kiinnitetty huomiota. Ensimmäiset konkreettiset varoitukset saatiin kuitenkin jo syksyllä 1991, kun säästöpankkien keskuspankin SKOP:n maksuvalmius oli pettänyt ja Suomen Pankki joutui pakon edessä ottamaan vastuun SKOP:n toiminnasta.
Talletuspankkien keskuudessa uuteen tilanteeseen havahduttiin samaan aikaan koko talouden lamaantumisen kanssa. Ymmärrettiin, että vanhan tavan sijaan toimintaa oli pakko tehostaa. Tämä puolestaan oli mahdollista joko lisäämällä tuottoja tai leikkaamalla kustannuksia. Tuottojen lisääminen on kuitenkin hidas tie, joten ensimmäinen toimenpide oli kulujen leikkaaminen. Tämä merkitsi palveluverkoston supistamista ja työntekijöiden vähentämistä.
Kaikissa pankeissa käynnistettiin ripeä toimipaikkojen karsiminen, mikä jatkui vuosikymmenen ajan. Muutos näkyi sekä kaupunkien että maaseudun taajamien katukuvissa, kun parhailla paikoilla sijanneet pankkien haarakonttorit sulkivat ovensa.
Samalla tämä merkitsi työntekijöiden määrän nopeaa vähentämistä. Vuonna 1990 pankeissa työskenteli vielä yli 50 000 henkilöä, mutta vuonna 1999 määrä oli supistunut 24 611 henkilöön. Nopeinta työntekijöiden vähentyminen oli vuosina 1991–1996.
Ratkaisuina kustannusvastaavuus ja digiloikka
Henkilöstömäärän muutos on raju itsenäisen Suomen historiassa, sillä uskoakseni millään muulla toimialalla työpaikat eivät ole puolittuneet yhden vuosikymmenen aikana. Julkisuudessa tähän kiinnitettiin yllättävän vähän huomiota. Ehkä siksi, että irtisanomiset kattoivat tasaisesti koko maan eikä yksittäinen paikkakunta ajautunut äkilliseen kriisiin. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että yksittäiselle henkilölle nämä vuodet olivat hyvinkin traagisia.
Työpaikat puolittuivat vuosikymmenen aikana.
Toisaalta tämä kehitys vahvistaa käsitystä siitä, miten sääntelyvuosien perintönä Suomeen oli kehittynyt raskas pankkiverkosto. Jo vuonna 1962 Mauno Koivisto hämmästeli Kansantaloudellisessa Yhdistyksessä pitämässään esitelmässä pankkien ylenmääräistä intoa avata uusia konttoreita kustannuksista piittaamatta. Säästöpankkiryhmän johtoelimissä tämä oli ollut pohdinnassa 1980-luvun alkuvuosina, jolloin päädyttiin siihen, ettei Suomen pankkimaailma ollut valmis rajuihin saneeraustoimiin. Ainoana ratkaisuna pidettiin kasvun nopeuttamista ja sitä kautta raskaan verkoston käyttöasteen parantamista.
Myös uusien tulojen lisääminen käynnistyi välittömästi. Hintakilpailu ei sääntelyvuosina ollut mahdollista, minkä tilalle pankit olivat omaksuneet käytännön kilpailla ilmaispalveluilla. Käytännössä palvelumaksuja ei peritty mistään. Nyt näistä ilmaispalveluista pyrittiin nopeasti pääsemään eroon ja julkisuudessa puhuttiin kustannusvastaavuudesta. Siitäkin oli osittain kyse, mutta monessa kohdin palvelumaksuista kehittyi pankeille selkeä tulolähde.
Työn organisoinnin kannalta tilanne oli haastava, kun samaan aikaan työntekijöiden määrä supistui, mutta työtehtävät lisääntyivät ja monimutkaistuivat. Ratkaisuksi tuli tietotekniikan hyödyntäminen. 1980-luvun aikana kaikissa pankkiryhmissä oli tehty erittäin suuria tietotekniikkainvestointeja, mutta ne eivät olleet realisoituneet työvoiman supistumisena.
© OP Ryhmä
Nyt pankit olivat pakon edessä, minkä seurauksena tietotekniikan hyödyntäminen nousi aivan uudelle tasolle. Pelkästään pankkien sisällä tapahtuvasta uudistumisesta ei myöskään ollut kyse, sillä 1990-luvulla kasvava osa aikaisemmin pankkisaleissa tehdyistä rutiininomaisista toiminnoista, kuten rahan nostaminen ja laskujen maksaminen, siirtyivät digiaikaan, jossa asiakkaiden rooli korostui. Käyttösekkien tilalle tulivat pankkikortit ja kassaneitien tilalle pankkiautomaatit.
