Pääkuva: OKO:n osakeanti 17.4.1989. © OP Ryhmä
Ei ole liioittelua sanoa, että muutoksen ytimenä oli siirtyminen liki puolivuosisataa kestäneiden säädeltyjen rahoitusmarkkinoiden oloista vapaan markkinatalouden ja kilpailun ankaraan maailmaan. Siirtymisen myötä rahoitusjärjestelmän vanhat rakenteet murtuivat samalla, kun vanhat toimintamuodot hylättiin ja siirryttiin uusiin malleihin.
Sääntelyn vuosista kilpailun maailmaan
Pankkien sääntelyn purku eli deregulaatio käynnistyi vuonna 1980, kun vientiyritysten valuuttasaatavien terminointi siirrettiin Suomen Pankilta liikepankeille. Tällöin liikepankki kattoi valuuttariskinsä ottamalla vastaavan suuruisen velan euromarkkinoilta ja vaihtamalla tämän termiiniluoton markoiksi sekä sijoittamalla sen lyhytaikaisena luottona markkinoille. Ovi pääoman tuonnille oli avautunut. Viimeinenkin este pääoman tuonnille poistui vuonna 1991, kun myös yksityiset henkilöt saivat oikeuden nostaa valuuttapohjaisia luottoja.
Sääntelyjärjestelmän keskeiset elementit olivat hallinnollinen korkojärjestelmä ja sitä tukeneet veroratkaisut sekä ulkomaisten pääomaliikkeiden tiukka sääntely. Sääntely määritti pitkälti koko rahoitusjärjestelmän toimintatavat. Vuosikymmenten myötä vakiintui toimintakulttuuri, josta irtaantuminen oli vaikeaa.
Käytännössä pankkien varainhankinta perustui yksinomaan niiden keräämiin talletuksiin, joista ei kuitenkaan voitu kilpailla hinnalla, vaan taistelussa talletuksista oltiin valmiita kasvattamaan palveluverkostoa ja henkilökuntaa kustannuksista välittämättä. Julkisuudessa pankkien menestymistä ei mitattu toiminnan taloudellisella tuloksellisuudella, vaan markkinaosuudella yleisön talletuksista, joita pankkiryhmien ekonomistit laskivat parin desimaalin tarkkuudella.
Riskit unohtuvat
Vallitseva kulttuuri heijasteli myös suhtautumisessa omiin pääomiin. Vakavaraisuutta pidettiin vain pankkilain vaatimana välttämättömyytenä ja turhana rasitteena. Selkeimmin tämä ilmeni paikallispankeissa, joissa lakisääteinen vakavaraisuusvaatimus oli kansainvälisesti arvioituna hyvin alhainen. Silti näitä vaatimuksia pyrittiin määrätietoisesti vesittämään, missä tiukan lobbauksen ansiosta myös onnistuttiin. Lisäksi korostettiin keskinäisen vastuun merkitystä oman pääoman korvaajana. Silmiinpistävää oli myös se, että vakavaraisuuden saavuttamisessa turvauduttiin tarpeen tullen kiinteistöjen arvonkorotuksiin. Inflaatio tarjosi siihen hyvät mahdollisuudet, ja valvovat viranomaiset hyväksyivät toiminnan.
Jälkikäteen arvioituna kohtalokkainta oli kuitenkin se, että sääntelyn suojissa riskikäsite painui unohduksiin. Pankkitoiminnan suurimmat riskit liittyvät korkoihin, maturiteettiin, valuuttakurssiin, luottotappioihin tai maksuvalmiuteen. Hallinnollinen korkojärjestelmä, jossa pankit keskenään sopivat talletuskorot ja Suomen Pankki määritti lainakorkojen tason sekä anto- ja ottolainauksen välisen korkomarginaalin, eliminoi korkoriskin. Varainhankinnan painottuminen luonteeltaan vakaisiin talletuksiin puolestaan vähensi maturiteettiriskiä, eli vastuiden ja sitoumusten erilaisten juoksuaikojen synnyttämää riskiä.
Pääoman tuonnin sääntelyn seurauksena myös valuuttakurssiriski poistui, sillä valuuttapohjaisia sitoumuksia ei pankeilla saanut olla. Lainaustoimintaan liittyvät riskit, eli lähinnä luottotappioriskit, pysyivät myös hämmästyttävän alhaisina. Tilanteelle oli monta syytä, kuten pankkien varainhankinnan luonne, korkosääntelyn pohjana oleva keskikorkojärjestelmä sekä suhteellisen korkealla tasolla ollut inflaatio.
Keskikorkojärjestelmän tarjoamat mahdollisuudet
Investointien maksimoimiseksi keskuspankki pyrki pitämään lainakorot mahdollisimman alhaisina, ja inflaation seurauksena lainakorot olivat pitkään reaalisesti miinusmerkkisiä. Seurauksena oli luottojen krooninen ylikysyntä, joten pankinjohtaja pystyi keskittymään hyvän luottokelpoisuuden omaavien asiakkaiden luotottamiseen. Inflaatio myös osaltaan helpotti luottojen takaisinmaksua.
Aivan oman lukunsa muodosti vuodesta 1970 korkosääntelyn perustana ollut keskikorkojärjestelmä. Lainakorkoja valvovaa keskuspankkia kiinnosti ainoastaan pankin koko lainasalkun keskikorko, ei yksittäisen lainansaajan maksama korko. Tämä merkitsi sitä, että yksittäinen pankki saattoi alentaa maksuvaikeuksissa olleen asiakkaan koron jopa nollakorkoiseksi ilman taloudellista menetystä, sillä järjestelmän mukaan pankilla oli mahdollisuus periä muilta lainansaajilta korkeampia korkoja, kunhan keskikorko pysyi annetuissa rajoissa.
Ääritapauksena pankki saattoi pitää suurvelallisensa lainat vuosikausia nollakorkoisina luottaen siihen, että inflaatio hoitaa tilanteen. Kaikissa tapauksissa se ei kuitenkaan riittänyt pelastamaan asiakasta. Tämän seurauksena luottotappiot suhteessa luottokantaan pysyivät kaikissa pankkiryhmissä hyvin alhaisina. Oikeastaan ainoa todellinen riski näinä vuosikymmeninä liittyi pankkien maksuvalmiuteen. Luottojen jatkuvan ylikysynnän vuoksi houkutus myöntää luottoja oli niin suuri, että pankkien maksuvalmius kiristyi, ja äärimmillään tilanne saattoi olla uhkana kokonaisen pankkiryhmän toiminnalle.
