Pääkuva: OKO-pankin konttori Isossa Omenassa Espoossa. © OP Ryhmä
Keskinäisen vastuun periaate on ollut tunnusomaista osuuspankkitoiminnalle sen perustamisvuosista lähtien. Historiallisena lähtökohtana oli oman pääoman korvaaminen keskinäisellä vastuulla, mikä toiminnan kasvaessa oli saanut yhä moninaisempia muotoja. Aluksi keskinäinen vastuu oli tarkoittanut jäsenten vastuuta eli yksittäisessä kassassa lainaa ottaneiden jäsenten vastuuvelvollisuutta kassan sitoumuksista.
Ensimmäinen askel kohti koko osuuspankkiryhmän keskinäistä vastuuta oli vaikeuksiin ajautuneiden kassojen tukeminen Osuuskassojen Keskuslainarahasto Oy:n (OKO) toimesta. Seuraava askel oli Osuuskassojen Vakuutusrahaston (OVR) perustaminen vuonna 1932. Se merkitsi yhteisesti hoidettua talletussuojarahastoa, josta myöhemmin tuli lakisääteinen järjestelmä. Tätä täydensi ryhmän keskinäisen luottovakuutusjärjestelmän (OVY) käynnistäminen vuonna 1965. Pankkien keskinäisen vastuun korostumisen myötä yksittäisten jäsenten vastuu hiipui.
Keskinäisen vastuun ongelmana oli järjestelmän hajanaisuus sekä siihen liittyvät juridiset ja hallinnolliset epäkohdat. Toimintaa valvoivat julkista valvontaa edustanut Pankkitarkastusvirasto ja ryhmän keskusyksikön Osuuspankkien keskusliiton (OKL) alainen Osuuspankkitarkastus. Toinen keskusyksikkö OKO valvoi toimintaa rahoituksen säätelijän ominaisuudessa, ja yksittäiset osuuspankit toteuttivat omaa valvontaansa. Ryhmään perustettujen uusien yksikköjen toiminta oli pitkälti näiden valvontajärjestelmien ulottumattomissa.
Tehokkuus vastaan paikallisuus
Osuuspankkiryhmälle oli tunnusomaista heterogeenisyys, eli ryhmä koostui erilaisista toimijoista aina suurista kaupunkiosuuspankeista pieniin maaseutuosuuspankkeihin. Keskusyksikköjen näkökulmasta tällaisen ryhmän johtamiseen liittyi vääjäämättä ongelmia, mikä oli noussut esiin jo ryhmän alkuvuosikymmenien toiminnassa.
Systemaattinen strateginen suunnittelu oli käynnistetty 1970-luvun alussa, ja oikeastaan kaikissa suunnitelmissa oli todettu pääomien tehokkaan käytön edellyttävän osuuspankkien yhdistämistä nykyistä suuremmiksi yksiköiksi.
Tavoite kohti suurempia yksiköitä kuitenkin jakoi osuuspankkikentän. Keskusyksiköissä ja suurissa osuuspankeissa vallitsi tehokkuusideologia, kun taas keskikokoisissa ja erityisesti pienissä osuuspankeissa pidettiin kiinni paikallisuutta korostavasta ideologiasta: jokainen paikkakunta ansaitsi oman pankkinsa.
Nämä näkemykset toistuivat myös vuonna 1987 vahvistetussa OP-90-tavoiteohjelman tarkistuksessa. Tavoitteeksi asetettiin osuuspankkien fuusioiminen työpaikka-alueiden mukaisiksi pankeiksi, mutta jälleen kerran kentän vastustus oli niin kovaa, ettei merkittäviä rakenneuudistuksia tehty.
