Järjestelmän ydin olisi yhteisvastuu, jonka myötä jäsenosuuspankit olisivat vastuussa toistensa sitoumuksista. Näiden rajoitusten puitteissa jäsenpankit pysyisivät kuitenkin itsenäisinä. Valiokunta katsoi myös, että pankkikilpailun näkökulmasta esitys ei ollut täysin kilpailuneutraali, sillä se antoi jäsenosuuspankeille mahdollisuuden saada yhteenliittymän edut pystyen kuitenkin samalla vetoamaan asiakkaisiin paikallisuudella ja itsenäisyydellä. Pankkitoiminnan rakenne oli kuitenkin pankkikriisin seurauksena voimakkaasti keskittymässä, joten valtakunnallisen kilpailun näkökulmasta katsottuna vahvaa Osuuspankkiryhmää tarvittiin. Osuuspankkien yhteenliittymää koskevat lait tulivat voimaan 1.7.1996.
Maaseudun pienten ja keskikokoisten osuuspankkien johtajien ja luottamusmiesten suhteet OP-Keskusta kohtaan olivat kiristyneet. Lisäksi kriitikot määrittivät OP-Keskuksen hyvin laajasti eli siihen laskettiin mukaan myös suurin osa OKL:n ja OKO:n hallintoneuvostojen jäsenistä. Tilannetta kuvaa osuvasti sana luottamuspula.
Vastustajien mielestä uudistus oli lähinnä OP-Keskuksen ajama hanke, joka ei hyödyttäisi yksittäisiä osuuspankkeja. Pelkona oli, että uudistuksen myötä valta keskittyisi entistä selvemmin isojen osuuspankkien johtajille ja pienet pankit menettäisivät itsenäisyytensä. Uudistukseen liittyvä yhteisvastuu puolestaan johtaisi pahimmillaan yksittäisen pankin vuosikymmenten aikana kerryttäneiden omien varojen siirtymiseen keskuksen haltuun. Kentän edustajat kritisoivat OP-Keskusta myös siitä, että osuuspankkeja ei riittävästi tiedotettu ryhmän todellisesta taloudellisesta tilanteesta tai tietoja jopa pimitettiin.
Tiukka kritiikki yllätti ainakin jossain määrin OP-Keskuksen johdon, sillä vuotta aiemmin keväällä 1995 keskuksen johto sekä kaikkien osuuspankkien toimitusjohtajat ja johtavat luottamusmiehet olivat kokoontuneet Osuuspankkiopistoon, jossa osallistujille oli seikkaperäisesti esitelty valmisteilla olevan uudistuksen sisältö ja merkitys. Lisäksi osuuspankkiliitoilta oli pyydetty näkemykset yhteenliittymästä, ja kannanotot olivat yleissävyltään myönteisiä. Tosin liitot halusivat asettaa selkeän ylärajan yhteisvastuun nimissä perittäville maksuille ja rajata keskusyhteisön oikeuksia puuttua yksittäisen osuuspankin toimintaan.
Kritiikistä kompromissiin
Keväällä 1996 taivuttelu kentällä jatkui ja OP-Keskuksen ylimmän johdon edustaja vieraili jokaisessa osuuspankkiliitossa. Tässä yhteydessä uudistuksen vastustus valkeni toden teolla keskuksen johdolle. Vastustajat yrittivät vaikuttaa yhteenliittymälainsäädännön käsittelyyn eduskunnassa, mutta he eivät saaneet tarvittavaa määrää kansanedustajia puolelleen. Itse asiassa vastustavien kansanedustajien määrä jäi hyvin vähäiseksi. Seuraava keino oli elokuun puolivälissä vuonna 1996 järjestäytyminen omaksi yhdistykseksi – syntyi Paikallisosuuspankit ry.
Tähän asti Osuuspankkiryhmän johto oli luottanut siihen, että kritiikistä huolimatta kentän edustajat kuitenkin ymmärtävät uudistuksen välttämättömyyden. Tämän saavuttamiseksi käytiin koko alkusyksy 1996 intensiivisiä neuvotteluja kompromissin löytämiseksi. Niissä kuitenkin keskuksen johdolle selvisi tilanteen mahdottomuus. Suurimmiksi esteiksi nousivat erimielisyydet vallankäytöstä yhteenliittymän sisällä ja keskusyhteisön oikeuksista puuttua jäsenosuuspankkien toimintaan sekä keskinäisen vastuun rajaamisen määrittely.
Yhteenliittymän vaihtoehdoksi vastaan hangoittelevien pankkien edustajat esittivät joko ryhmän nykyisen hallintorakenteen kehittämistä tai rinnakkaismallia ulkopuolelle jääville osuuspankeille. Osuuspankkiryhmän johto keskusteli samaan aikaan myös viranomaisten kanssa, joiden evästykset olivat selvät.
Historia oli osoittanut konkreettisesti Osuuspankkiryhmän valvonnan vaikeudet, ja viranomaisten mielestä paras vaihtoehto olisi ollut Osuuspankki Suomi Oy. Ryhmän sisäisistä tekijöistä johtuen sitä ei kuitenkaan ollut mahdollista toteuttaa, joten yhteenliittymän hallintorakenne oli muokattava mahdollisimman yksinkertaiseksi ja selkeäksi. Muun muassa Rahoitustarkastuksen johtajan Kaarlo Jännärin mukaan laki olisi saanut olla tiukempi, ja siinä olisi pitänyt entistä selkeämmin määrittää keskusyhteisön määräysvalta suhteessa jäsenpankkeihin. Tällaiset kannanotot määrittivät pitkälti ne puitteet, joissa kompromissia yritettiin rakentaa.
