Pankkien ja niiden asiakkaiden vapausasteet kasvoivat siirryttäessä sääntelyn suojista vapaan kilpailun ankaraan maailmaan. Samaan aikaan pankkilainsäädännön perusteet uudistettiin täysin. Tilaa kansallisille ratkaisuille ei enää ollut, vaan Suomessakin oli sopeuduttava uuteen kansainväliseen lainsäädännölliseen kehikkoon.
Nyt oikeastaan jokainen pankkiryhmittymä oli tilanteessa, jossa paluuta vanhaan ei ollut, vaan edessä oli sopeutuminen uuteen toimintaympäristöön. Näin myös Osuuspankkiryhmässä.
Haastavat hallintorakenteet
Siirtymäprosessi uudenlaiseen hallintorakenteeseen paljasti hämmästyttävän tarkasti ryhmän sisäiset jännitteet. Tämän hahmottelun pohjana ovat sivun alaosan poikkileikkauskaaviot Osuuspankkiryhmän hallintorakenteista 1920-luvun lopulla, rahoitustoiminnan sääntelyjärjestelmän vuosina sekä yhteenliittymää seuranneina vuosina. Viranomaisten lausunnoissa löytyy myös toistuvia mainintoja ryhmän hallintorakenteisiin liittyvistä ongelmista.
Alkuvuosikymmeninä tilanne oli ollut suhteellisen vakaa. Vaikka vuonna 1928 osuuskassojen oman keskuspankin Osuuskassojen keskuslainarahaston rinnalle oli muodostettu OKL, edellisen valta-asema oli ehdoton. Tämän selittää pitkälti OKO:n asema osuuskassojen tärkeimpänä varainhankinnan lähteenä. Tilannetta ei ratkaisevasti muuttanut edes osuuskassojen oikeus ottaa vastaan talletuksia jäsenten lisäksi myös suoraan yleisöltä.
1950-luvulta lähtien tilanne muuttui, mutta OKO:n vahva asema ryhmän johdossa säilyi. Kaupunkiosuuspankkien kasvun myötä niiden asema alkoi myös vahvistua. Ne alkoivat irtaantua keskusyksiköiden liekanarusta ja etsiä omia ratkaisujaan. Tilanne korostui 1980-luvun deregulaation vuosina.
Samalla jännitteet suurten kaupunkiosuuspankkien ja maaseudun pienten osuuspankkien välillä kiristyivät. Ryhdyttiin syyttämään keskusyhteisöä suurten osuuspankkien suosimisesta. Puhuttiin ”Helsingin herroista” ja maakunnan syrjinnästä. Tämän tyyppinen ristiriita tuli esiin myös 1970-luvulla käynnistyneissä strategiaohjelmissa. Kentän ja keskuksen välille syntyi ristiriitoja ja luottamuspulaa.
Viimeisin ristiriita nousi esiin 1990-luvun kriisivuosina. Keskinäisen vastuun aiheuttamien kustannusten kattamiseksi OKO joutui nostamaan osuuspankeilta perimiään kuluja (esim. atk-kulut), korottamaan osuuspankeille myönnettyjen luottojen korkoja ja alentamaan katetalletusten korkoja. Tämä synnytti katkeruutta kentän osuuspankeissa ja OKO:a ryhdyttiin syyttämään osalliseksi pankkikriisin syntyyn.
Tämä oli viimeistään se vaihe, jolloin valta-asema ryhmän keskusyhteisössä alkoi muuttua. OKO:n sijaan uudistuksen veturiksi nousikin OKL ja sen lähipiirissä olleet yksiköt. Oikeastaan kaikki nämä ristiriidat nousivat pinnalle yhteenliittymän kenttäkäsittelyn kuukausina. Lopputuloksena oli ryhmän hajoaminen, mikä ilman muuta oli arvovaltatappio Osuuspankkiryhmän johdolle.
Pelkästään negatiivisena asiana tätä ei kuitenkaan voida pitää, sillä osin kiivassanainen keskustelu korosti ryhmän demokraattista luonnetta, ja samalla suuren yleisön silmissä vahvistuivat näkemykset osuuspankkien sitoumuksesta omaan paikallisyhteisöönsä. Monelle kentän edustajalle oli vaikeaa hyväksyä se tosiasia, että uudessa toimintaympäristössä oli pakko rakentaa uudenlainen hallintojärjestelmä, mutta keskuksen johdon mielestä vaihtoehtoja ei enää ollut.
Yhteenliittymä
Uudistetun hallintorakenteen mukainen toiminta alkoi 1.7.1997, ja pohjana oli vajaata vuotta aikaisemmin uudistettu osuuspankkilaki. Kaikkiaan 252 osuuspankkia oli ilmoittanut tulevansa mukaan uuteen ryhmään, mutta ennen virallista aloituspäivää oli ehditty tehdä muutamia fuusioita, joten lopulta mukana oli 249 osuuspankkia sekä OKO.
Kuten edellä on todettu, lakisääteinen keskusyhteisö muodostettiin vanhasta OKL:stä sekä sen lähipiiriin kuuluneista yksiköistä (OVR, OVY ja osuuspankkitarkastus ym.). Osuuspankkikeskuksen jäseniä olivat itsenäiset osuuspankit, ja OKO:n asema oli muuttunut Osuuspankkikeskuksen tytäryhtiöksi. Käytännössä se oli toteutettu siten, että osuuspankit myivät omistamiaan OKO:n osakkeita Osuuspankkikeskukselle. Muutos oli juridisesti pätevä, kun Osuuspankkikeskuksen omistus OKO:sta ylitti 50 prosenttia.
Käytännössä suurena muutoksena oli siirtyminen ryhmäkohtaiseen konsolidoituun tilinpäätökseen, jotta koko ryhmän pääomien käyttöä voitiin tehostaa. Lakiin ja sääntöihin kirjatun keskinäisen vastuun takia Osuuspankkikeskuksen ohjaus ja valvonta suhteessa yksittäisiin jäsenpankkeihin täsmentyi. Vakavaraisuuteen, maksuvalmiuteen ja riskienhallintaan liittyvät toimintamallit uudistettiin perusteellisesti, ja yhtenä osana uudistustyötä oli yhtenäisten raportointi- ja riskien analysointimenetelmien käyttöönotto.
Koko yhteenliittymän valvonnasta vastasi Pankkitarkastusvirasto, mutta ryhmän sisäisestä valvonnasta, eli itsenäisten osuuspankkien valvonnasta, vastasi Osuuspankkikeskuksen tarkastustoiminto. Käytäntö oli teoreettisesti ajateltuna sikäli ristiriitainen, että Osuuspankkikeskus-OPK osuuskunnalla oli valvontavastuu omistajistaan eli jäsenosuuspankeista.
Keskinäisen vastuun takia jokaisen jäsenpankin oli oltava tietoinen muiden pankkien taloudellisesta tilanteesta. Käytännössä pankkien ei kuitenkaan ollut järkevää uhrata voimavaroja muiden jäsenpankkien valvontaan, vaan tämä oli järkevintä hoitaa keskitetysti. Sääntöjen mukaan tämä tehtävä siirrettiin Osuuspankkikeskuksen vastuulle.
Hahmotelma Osuuspankkiryhmän hallintorakenteiden kehityksestä
