Sijoittajamessut vuonna 1980. © OP Ryhmä

Pankit kokivat tämän uhaksi omalle toiminnalleen ja siirtyivät myös sääntelyn ulkopuolisille rahoituksen välitysmarkkinoille. Välineinä olivat pankkien notariaattiosastot sekä pankkien omistamat rahoitusyhtiöt, sillä kummassakaan tapauksessa sääntely tai pankkilainsäädäntö ei rajoittanut toimintaa. Näitä markkinoita ryhdyttiin kutsumaan harmaan rahan markkinoiksi.

Syntyi nopeasti yleistynyt finanssikierto, jossa säädellyn sektorin kautta saatuja varoja siirrettiin sääntelyn ulkopuolella toimineille markkinoille. Mitä suuremmaksi korkoero näiden vapaiden markkinoiden ja säädeltyjen markkinoiden välille syntyi, sitä suurempi oli kannustin siirtää varoja sääntelyn alaisilta markkinoilta sääntelyn ulkopuolisille markkinoille.

Pankeille tilanne oli ristiriitainen. Ulkopuoliset toimijat haluttiin pitää poissa markkinoilta, mutta samaan aikaan ei haluttu menettää harmaiden markkinoiden tarjoamia ansaintamahdollisuuksia. Myös keskuspankki piti tilannetta kestämättömänä, koska sillä ei ollut käytössään kunnollisia välineitä säädellä uusien markkinoiden toimijoita.

Keskuspankissa nähtiin ainoaksi ulospääsyksi pankkiluottojen korkosääntelyn lakkauttaminen vuonna 1986. Ongelmaton ei tämäkään päätös ollut, sillä vapaat korot koskivat vain uusia luottoja. Pankit joutuivat siis elämään vuosia eteenpäin kahdessa korkomaailmassa, kunnes jo myönnettyjen luottojen kiinteäkorkoinen kanta vähitellen poistui.

Markkinoiden läpimurto

Valuuttaterminoinnin siirtäminen liikepankeille vuonna 1980 mahdollisti lyhytaikaisen pääoman tuonnin. Se monipuolisti liikepankkien varainhankintaa eikä paluuta vanhaan tiukkaan sääntelyyn enää käytännössä ollut. Keskuspankki otti toisenkin ratkaisevan askeleen vuonna 1986, kun se vapautti pitkäaikaisen lainanoton ulkomailta teollisuusyrityksille ja varustamoille. Seuraavana vuonna myös muut yritykset sekä julkiset yhteisöt saivat saman oikeuden, ja yksityishenkilöitä lukuun ottamatta valuuttaluottojen myöntäminen vapautui.

Korkosääntelyn purku ja pankkien varainhankinnan vapauttaminen merkitsi pankkien välisten rahamarkkinoiden läpimurtoa. Se mahdollisti myös keskuspankin rahapoliittisten välineiden uudistamisen. Keskuspankin rahoitusjärjestelmän likviditeetin sääntelyssä siirryttiin asteittain pankkikohtaisista kiintiöistä hallinnollisesti määrättyyn päiväkorkoon ja lopulta avomarkkinaoperaatioihin.

Keskuspankin myöntämistä lyhytaikaisista luotoista luovuttiin, ja tilalle tulivat pankkien väliset lyhyen rahan markkinat, joihin myös keskuspankki osallistui. Näiden markkinoiden instrumentiksi otettiin pankkien ja keskuspankin liikkeelle laskemat sijoitustodistukset. Ostamalla ja myymällä sijoitustodistuksia keskuspankki lisäsi ja kiristi rahoitusjärjestelmän likviditeettiä.

Tämä merkitsi sitä, että rahan kysynnän ja tarjonnan mukaan määräytyvät markkinaehtoiset korot korvasivat hallinnolliset korot. Keväästä 1987 lähtien julkaistiin päivittäin viitekorko, joka perustui pankkien välisiin lainatransaktioihin. Sen nimeksi sovittiin helibor. Tätä korkoa pankit ryhtyivät käyttämään viitekorkona myös kulutus- ja asuntoluotoissa.

Kehitys oli periaatteellisesti hyvin merkittävä, sillä nyt korko sai alkuperäisen tehtävänsä takaisin pääomien allokoijana. Samalla tämä rahapolitiikan markkinaehtoistaminen merkitsi aikaisemmin pankkien taseiden ulkopuolella liikkuneiden lyhytaikaisten pääomavirtojen siirtymistä takaisin pankkijärjestelmän sisälle. Yhtenä osoituksena muutoksesta oli 1980-luvun alkupuolella käyttöön otetun harmaa raha -termin korvaaminen termillä markkinaehtoinen varainhankinta.

Mitä deregulaatio muutti?

Deregulaatio muutti perinpohjaisesti koko suomalaisen pankkitoiminnan luonteen. Sen myötä palattiin tilanteeseen, jossa riskien hallinnan olisi pitänyt olla pankkitoiminnan ytimessä.

Varainhankinnan monipuolistuminen yhdessä korkosääntelyn poistamisen kanssa toi mukaan korkoriskin, kun pankkien varainhankinnassa rahan tukkumarkkinoilta hankittujen lyhytaikaisten varojen osuus kasvoi. Samalla suuri osa antolainauksesta oli kiinteäkorkoisia vanhojen lainasopimusten mukaisia luottoja. Korkoloukku muuttui todellisuudeksi. Ulkomaisten pääomaliikkeiden vapauttaminen merkitsi samalla valuuttakurssiriskin esiin nousua, vaikka julkisuudessa vannottiin vakaan markan politiikan jatkuvuuteen.

Luottotappioiden kasvuun vaikutti usea samanaikainen tekijä. Pankkien varainhankintamahdollisuuksien lisääntymisen myötä luottojen krooninen ylikysyntä väistyi eikä järjestelmään sisäänrakennettua luottoasiakkaiden automaattista karsintaa enää ollut. Enää ei myöskään ollut mahdollisuuksia lieventää vaikeuksiin ajautuneen velallisen asemaa, sillä nyt yksittäisen lainansaajan koron alentaminen olisi näkynyt suoraan pankin tuloksessa.

Myös luottotappioista tuli arkipäivää. Mitä korkeammaksi lyhytaikaisen rahoituksen osuus pankin varainhankinnassa nousi, sitä suuremmaksi kasvoi myös likviditeettiriskin todennäköisyys. Nämä kaikki riskit yhdessä merkitsivät samalla sitä, että myös systeemiriskin mahdollisuus avautui. Toisin sanoen tilanne, jossa kokonaisen pankkiryhmän tai peräti koko rahoitusjärjestelmän vakaus saattaisi vaarantua, oli mahdollinen.