Osuuspankkikeskuksen piirissä nostettiin esiin suorastaan utopistisia ajatuksia. Lain vaatimaan vakavaraisuuteen ei käytännössä olisi mahdollista päästä osuuskuntamuodon turvin, mutta ratkaisuksi esitettiin osakeyhtiömuotoa ja sen tarjoamaa mahdollisuutta oman pääoman hankkimiseen.
Yksittäiset pienet osuuspankit eivät kuitenkaan olleet riittävän houkuttelevia sijoituskohteita, vaan osuuspankkien olisi muodostettava koko maan kattava Osuuspankki Suomi Oy. Tämän suurpankin omistajina voisivat olla osuuspankkien jäsenet, osuuspankit tai niiden muodostama säätiö.
Suunniteltu malli mahdollistaisi koko ryhmän voimavarojen yhdistämisen ja lisäisi ratkaisevasti keskuksen ohjausvoimaa, jonka puutteen nähtiin vaikeuttavan koko ryhmää koskevien uudistusten läpimenoa. Haluttiin päästä eroon ”osuustoiminnallisesta hitaudesta”. Osakeyhtiö tarjoaisi myös hyvät kantimet tapauksissa, joissa toimintaa laajennettaisiin pankkitoiminnan ulkopuolelle.
Uudistuksen suunnittelijat kuitenkin ymmärsivät, ettei näin radikaali ajatus menisi kentällä läpi ainakaan nopeasti, vaan malli voisi toteutua aikaisintaan 1990-luvun lopulla. Huomionarvoista on, että nämä suunnitelmat tehtiin juuri ennen pankkikriisin puhkeamista.
Rakenneongelmien ratkomista
Osakeyhtiömuodon esiin nostaminen ei sinänsä ollut yllättävää, sillä kansainvälisesti sekä osuus- että säästöpankkikentällä oli viimeistään 1980-luvulta lähtien toteutunut merkittäviä rakenneuudistuksia. Erityisesti säästöpankit olivat esimerkiksi Ruotsissa, Tanskassa ja Isossa-Britanniassa yhdistyneet valtakunnallisiksi suurpankeiksi. Samalla monissa maissa jyrkkä juridinen ero pankkien yhtiömuodoissa oli lieventynyt ja eri ryhmiin kuuluneet pankit olivat fuusioituneet keskenään.
Myös Suomessa oli valmisteilla lainsäädäntö, joka mahdollistaisi säästöpankin muuttamisen osakeyhtiömuotoiseksi. Tässä kehityksessä osuuspankkimuotonsa säilyttäneet pankit ovat ainakin Euroopassa onnistuneet ylläpitämään asemansa. Tulevaisuuden hahmotelmat kuitenkin jatkuivat, ja vaikka tiukentuneet oman pääoman vaatimukset ja tiukat rajat suurille asiakasriskeille olivat ehdottomia.
Euroopasta löytyi esimerkkejä, miten osuustoimintamuotoiset pankkiryhmät olivat onnistuneet mukauttamaan hallinnollisen rakenteensa vastaamaan uusien pankkilakien vaatimuksia. Tällaisia osuustoiminnallisia pankkeja olivat muun muassa Alankomaiden Rabobank-ryhmä, Belgian CERA-ryhmä sekä Ranskan ryhmät Crédit Agricole ja Crédit Mutuel. Tosin käytössä oli myös hybridimalleja, joissa paikalliset pankit olivat osuuskuntamuotoisia ja niiden keskuspankki osakeyhtiömuotoinen.
Virallisesti OP-Keskuksen johtoryhmä asetti vuoden 1991 lopulla Esko Hollmanin johtaman työryhmän pohtimaan, mihin suuntaan osuuspankkiryhmän hallintoa olisi lähdettävä kehittämään. Lähtökohdaksi työryhmä kartoitti Osuuspankkiryhmän rakenteeseen liittyneet ongelmat, jotka uuden lainsäädännön ja pankkikriisin puhkeamisen vuoksi korostuivat 1990-luvun alussa.
- Käytännössä Osuuspankkiryhmässä toteutui ryhmävastuu, mutta se ei perustunut lakiin tai tarkkoihin sopimuksiin.
- Keskusyksiköillä ei ollut keskinäisen vastuun edellyttämää osuuspankkeja sitovaa ohjausvaltaa. Riskit tulivat ryhmän seurantaan vasta niiden realisoitumisen jälkeen, eikä ryhmässä ollut riittäviä keinoja riskien ennaltaehkäisyyn.
- Juridisesti täsmentämätön yhteisvastuu vaikeutti sen käyttämistä kilpailukeinona. (Säästöpankkien vaikeudet olivat kärjistyneet, joten yleinen julistus yhteisvastuusta olisi tuonut kiistattoman kilpailuedun).
- Osuuspankin tappioon voitiin käyttää vain vakavaraisuusvaatimukset ylittävät omat pääomat ja varaukset. Osuuspankkien vakuusrahaston myöntämien avustusten tai lainojen hyödyntäminen tilinpäätöksessä olisi ollut monimutkaista ja läpinäkymätöntä.
- Osuuspankkiryhmällä ei ollut virallista konsernitilinpäätöstä. Tämän seurauksena ryhmän yhteenlaskettua volyymia ja tuloksentekokykyä ei voitu kunnolla hyödyntää luottokelpoisuuden parantamisessa kansainvälisillä pääomamarkkinoilla.
- Jokaisen yksittäisen osuuspankin oli täytettävä vakavaraisuusvaatimukset. Vakavaraisuus oli mahdollista hoitaa debentuureilla ja osuuspääomalla, mutta se rasitti tulosta. Vahvojen osuuspankkien vakavaraisuusylijäämää ei voitu hyödyntää ryhmätasolla.
- Voimassa oleva uusi luottolaitoslaki asetti osuuspankkikohtaiset rajat riskikeskittymille. Riskikeskittymiä voitiin vähentää hajauttamalla luottoja toisiin osuuspankkeihin tai OKO-konserniin, mutta riskienhallintaa se ei tehostanut.
Työryhmän mukaan nopein ratkaisu ongelmien poistamiseksi olisi Osuuspankkiryhmän muuttaminen EY-direktiivien ja pankkilainsäädännön mukaiseksi konserniksi. Konserni olisi kuitenkin merkinnyt juridisesti omistuksellista yhteenliittymää, joten malli olisi ollut lähellä Osuuspankki Suomi Oy:tä, jonka läpimeno oli kuitenkin jo etukäteen arvioitu mahdottomaksi. Päätä ei kannattaisi hakata betoniseinään.
