Molempien ryhmien alkuperäisenä mallina oli ollut lähinnä pienten maatalouden harjoittajien luototukseen keskittyneen saksalaisen Friedrich Raiffeisenin kehittämä malli. Sen lähtökohtana olivat olleet pienet kyläkohtaiset lainansaajien keskinäiseen vastuuseen perustuneet kassat. Molemmissa maissa nämä osuuspankit olivat yhteiskunnan sosioekonomisen rakenteen muutoksen myötä vähitellen muuttuneet yleispankeiksi.
Kummallekin ryhmälle oli leimallista paikallisuus. Vuonna 1981 uudistetun Rabobankin hallintomallin pohjana oli keskinäinen vastuu EY-direktiivien määräykset täyttämällä tavalla. Järjestelmän mukaan ryhmän keskuspankki ja jäsenpankit ovat vastuussa toistensa sitoumuksista, mikä käytännössä hoidetaan ryhmän keskinäisen vakuutusyhtiön välityksellä. Vakuutusyhtiön jäsenyys on pakollinen, ja siitä eroaminen edellyttää viranomaisten hyväksyntää.
Käytännössä jäsenpankit toimivat itsenäisesti, mutta keskuspankki valvoo niiden toimintaa ja ryhmän sisäiset maksuvalmius- ja vakavaraisuusjärjestelmät ovat pankkilakien vaatimuksia tiukemmat. Työryhmä kutsui järjestelmää takausrenkaaksi, sillä konserni-sana olisi juridisesti ollut liian tiukka.
Osuuskuntamuodosta tinkimättä
Myös Osuuspankkiryhmän olisi mahdollista muodostaa samantyyppinen hallintomalli osuuskuntamuodosta tinkimättä. Takausrenkaan ytimen muodostaisivat Osuuskassojen Vakuutusrahasto (OVR), Ryhmän keskinäinen luottovakuutusjärjestelmä (OVY) ja Osuuspankkien keskusliitto (OKL). Lisäksi siinä olisi oltava mukana Osuuskassojen Keskuslainarahasto Oy (OKO), mutta OKO:n pörssistatuksen säilyttämistä olisi pohdittava tarkemmin. Ryhmän johtamisesta vastaisi takausrenkaan hallitus, joka takausrenkaan sääntöjen määräämissä puitteissa valvoisi jäsenpankkien riskinottoa, myöntäisi jäsenpankeille riskinottorajojen ylitykset ja ohjaisi niiden toimintaa.
Näin syntyi konkreettinen hahmotelma Osuuspankkiryhmän rakenteen kehittämisestä. Suunnitelma kuitenkin hautautui pankkikriisin syvenemisen sekä säästöpankkiryhmän – Osuuspankkiryhmän pahimman kilpailijan – ahdingon alle. Kaikissa pankkiryhmissä pohdittiin kiivaasti erilaisia rakenneratkaisuja ja jopa pankkiryhmät ylittäviä yhdistymisiä.
Myös Osuuspankkiryhmän sisäiset kädenväännöt nousivat pinnalle. Tähän asti ryhmän kaikissa suurissa ratkaisuissa vetovastuu oli ollut pitkälti OKO:n käsissä, mutta tässä hankkeessa ohjaksissa olivat OKL:n johto ja sen alaisuudessa toimivat yksiköt, kuten OKL:n liiketaloudellinen yksikkö, OVR ja Osuuspankkitarkastus. Tämä puolestaan herätti ärtymystä OKO:n ylimmässä johdossa, vaikka vuoden 1985 organisaatiouudistuksen myötä rajalinja OKO:n ja OKL:n välillä oli lieventynyt.
Kulissien takana työryhmän raporttia kehitettiin edelleen, ja merkittäväksi välittäjäksi keskuksen ja kentän välille nousi Osuuspankinjohtajat ry:n hallitus. Työryhmän jäsen Heikki Yli-Juuti vieraili useampaan otteeseen osuuspankinjohtajien hallituksen kokouksissa ja esitteli takausrengasmallin tarjoamia mahdollisuuksia.
Yli-Juuti oli työskennellyt vuosikymmeniä osuuspankkitarkastuksessa, joten hänellä oli poikkeuksellisen hyvä kentän tuntemus. Lisäksi hänen vilpitön uskonsa osuuspankki-ideologian merkittävyyteen herätti luottamusta, ja hän nauttikin suurta arvostusta osuuspankkien johtajien keskuudessa. Tämän ansiosta hänen sanomansa meni hyvin perille.
Merkittävä osa osuuspankkien johtajista innostui takausrengasmallista, koska sen nähtiin olevan vaihtoehto fuusio-ohjelmalle ja siten takaavan yksittäisten osuuspankkien itsenäisen toiminnan jatkuvuuden. Pohja takausrengasmalliin siirtymiseksi alkoi vankistua.
Valtasuhteet Osuuspankkiryhmän johdossa muuttuvat
Takausrengasmalliin palattiin vuonna 1993 laaditussa OP-96-strategiassa, jossa esitettiin takausrengasmallin käyttöönottaminen Osuuspankkiryhmässä. Keskuksen johtoryhmä kokosi 12.8.1993 projektiryhmän, jonka tehtävänä oli selvittää takausrengastyyppisen järjestelmän edut, haitat ja toteutusmahdollisuudet. Tehtävänä oli myös valmistella konkreettiset esitykset siitä, millaisia muutoksia lainsäädäntöön, sääntöihin ja yhtiöjärjestykseen tarvittaisiin ja millaisia vaihtoehtoja takausrenkaan organisaatioon liittyi.
Nyt työryhmä oli selkeästi keskuksen ja kentän yhteinen hanke. Puheenjohtajaksi tuli OKL:n toimitusjohtaja Taisto Joensuu, jäseniksi neljä osuuspankin johtajaa ja yksi jäsen sekä OKL:stä että OKO:sta. Työryhmä oli sikäli poikkeuksellinen, ettei kentän edustajien joukossa ollut kaikkein suurimpien osuuspankkien johtajia, vaan johtajat edustivat lähinnä keskikokoisia osuuspankkeja.
Työryhmä työskenteli nopeasti, sillä ulkoisen ympäristön rajut muutokset eivät enää mahdollistaneet konkreettisten päätösten lykkäyksiä. Työskentelyn aikana toteutui Suomen Säästöpankin jako neljän pankkiryhmän kesken ja 1.1.1994 astui voimaan Euroopan talousalueen (ETA) lainsäädännön kanssa yhteensopiva luottolaitoslaki. Äkkijyrkästi nousseiden luottotappioiden takia myös Osuuspankkiryhmän taloudellinen asema kiristyi.
Raportti valmistui 23.2.1994. Sen ydinsanomana oli keskinäisen vastuun varaan rakentuva toiminta, jossa yhteisvastuu samalla edellyttäisi, että keskusyksikön ohjausvalta jäsenpankkien suhteen olisi selkeästi määritelty.
Kentän edustajilla oli ehdoton enemmistö työryhmässä, mikä näkyi myös raportin sisällössä. Keskusyksiköksi nimittäin esitettiin osuuskuntamuotoista keskuslaitosta, joka rakentuisi OKL:n ympärille. Sinne keskitettäisiin kaikki osuuspankkeja palvelevat toiminnot sekä OKL:stä että OKO:sta.
Kyseessä olisi juridisesti luottolaitos, jolla ei kuitenkaan olisi oikeutta ottaa vastaan talletuksia. Samalla se olisi toisen asteen osuuskunta, jossa jäsenten enemmistö koostuisi osuuskunnista tai muista yhteisöistä ja jäsenten äänimäärä voitaisiin porrastaa. Käytännössä tällä tavoiteltiin sitä, että esimerkiksi lakisääteisen vakavaraisuuden omaaville osuuspankeille voitaisiin antaa lisä-ääniä.
Jännitteet purkautuvat
Esitys heijasti myös kentän edustajien epäluuloa omaa keskuspankkia OKO:a kohtaan. Keskinäisen vastuun seurauksena osuuspankeilta eri muodoissa kerätyt maksut olivat lisääntyneet, mikä oli synnyttänyt katkeruutta OKO:a kohtaan.
Oli levinnyt käsitys, jonka mukaan maakunnan hyvässä kunnossa olevat osuuspankit olivat joutuneet maksumieheksi lähinnä pääkaupunkiseudulla syntyneiden tappioiden takia. Luottamuspula oli niin suuri, ettei ratkaisu, jossa keskusyksikkö rakentuisi OKO:n varaan, olisi mennyt läpi kentällä.
Osuuspankkikeskuksen sisäiset jännitteet purkautuivat, kun työryhmän puheenjohtaja ja OKL:n toimitusjohtaja Taisto Joensuu esitteli raportin sisältöä OP-Keskuksen ylimmälle johdolle. OKO:n toimitusjohtaja Matti Liukkosen mukaan OKO:n asemaa uuden keskusyksikön johdossa ei voinut asettaa kyseenalaiseksi. Hän korosti eurooppalaisia esimerkkejä (Rabobank-malli ja CERA-malli), joissa keskusyksikkö oli muodostettu ryhmän keskuspankin varaan.
Kohtalokkainta olisi, jos OKO:n toimintojen hajauttaminen uuden keskusyksikön hoidettavaksi johtaisi tilanteeseen, jossa ulkomaiset sijoittavat hylkäisivät OKO:n. OKO:n luottamus kansainvälisillä pääomamarkkinoilla romahtaisi ja varainhankintamahdollisuudet vaikeutuisivat.
Osuuspankkiryhmän johtoryhmä oli yksimielinen siitä, ettei nykyisellä rakenteella voitu jatkaa, ja koska Osuuspankki Suomi Oy -tyyppinen ratkaisu ei ollut mahdollinen, jäi ainoaksi vaihtoehdoksi takausrengasmalli. Yksimielisyyden saavuttamiseksi johtoryhmä ryhtyi rakentamaan kompromissia, jossa keskusyhteisönä olisi raportin esityksen mukaisesti OKL:stä muodostettu osuuskunta, mutta ryhmän keskuspankkina jatkaisi ”itsenäinen” OKO.
Tarkemmin ilmaistuna OKO olisi uuden osuuskunnan jäsen, mutta ohjauksen, valvonnan ja ohjeidenannon osalta se olisi erillään uudesta keskusyhteisöstä. Tämä malli hyväksyttiin OKO:n ja OKL:n hallintoneuvostojen yhteiskokouksessa 24.3.1994. Tiukan kädenväännön jälkeen oli palattu kaksinapaiseen järjestelmään. Satavuotinen traditio painoi liikaa.